keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Hanna)




Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar 2013
417 sivua 
Suom. Marja Helanen 
Alkuteos: The Snow Child (2012)

Aloitin tämän teoksen maaliskuussa, jolloin oli vielä lunta, ja sain sen loppuun vapun tienoilla, jolloin silloinkin tuprutti vielä taivaan täydeltä. Kevään tulo kesti niin kauan – eikä tuo kesä vieläkään ole ottanut Suomea omakseen – niin Eowyn Iveyn Lumilapsesta sopii kirjoittaa näin toukokuun lopussakin. Teos sijoittuu nimittäin Alaskan talvisiin maisemiin ja ankaraan pohjoisen kesään, joka piirtyy suomalaisen mieleen helposti.

Mabel ja Jack ovat vanha pariskunta, joka on muuttanut Alaskan peräkylälle pitämään maatilaa. Lumilapsen alussa Mabel harkitsee itsemurhaa, mutta ei teekään sitä. Pariskunnan välillä vallitsee hiljaisuus, joka vetää vertoja jopa tuon karun maan ja armottoman luonnon hiljaisuudelle. Mabelin mieli vaipuu masennukseen, kun lumi ja pimeys peittävät koko tienoon vaippaansa ja kietovat Mabelin yksinäisyyteensä Jackin tehdessä päivät töitä.

Aikanaan Mabel ja Jack menettivät lapsen syntymässä eivätkä saaneet lapsia sen jälkeen. Vaitonaiset välit raastavat rakkautta, joka kuitenkin vallitsee yhä vanhan parin välillä. Kylällä käydessään Jack tutustuu Georgeen, joka asustaa ratsastusmatkan päässä heidän mökiltään, ja miehet sopivat oitis vierailusta. Herkkä ja hiljainen Mabel tutustuu Georgen vaimoon Estheriin, joka on rempseydessään täysin eri maata kuin Mabel itse. Naisten välille kuitenkin syntyy syvä ystävyys.

Tuttujen tuoma ilo tekee jopa Jackista ja Mabelista leikkisiä, ja eräänä yönä he rakentavat lumesta lapsen: pienen tytön, jolle he vaatettavat pipoin, takein ja lapasin. Aamulla lumilapsi lapasineen on kuitenkin poissa, ja samaan aikaan pihapiirin ympäristössä alkaa vilahdella vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksee pitkin metsiä kettu rinnallaan. Tytön ilmestyminen muistuttaa Mabelia vanhasta venäläisestä kansantarusta, jossa vanha pari rakentaa itselleen lumesta lapsen – mutta loppu ei missään versiossa ole onnellinen.

Sillä ei kuitenkaan ole väliä.  Tytöstä tulee osa pariskunnan talvista arkea. Kesäisin Fainaksi esittäytyvä tyttö palaa vuorten lakeuksille, mutta talven tullen hän palaa takaisin. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä mitään tytöstä, joten Mabel ja Jack pitävät hänet omana salaisuutenaan suhteellisen pitkään, mutta kuten kaikki salaisuudet, tämäkin tulee julki eikä mikään ole enää samon.

Romaanin luonnonkuvaus on miltei vailla vertaa. Jopa suomalaiselle Alaskan vuodenaikojen ankaruudessa on omaa eksotiikkaansa. Toisaalta talven kylmä aurinko ja lumivaipan muassaan tuoma hiljaisuus ovat suomalaiselle tuttuja. Kuvaus saa arvostamaan myös oman maansa talvia, joita toki ihailee aina aikansa mutta joihin turhautuu kaiken pimeyden keskellä kenties liiankin nopeasti.

Realistisesta luonnonkuvauksesta huolimatta romaani edustaa myös maagista realismia. Kuvaus ja tarina huokuvat sadunomaisuutta – onhan romaanissa intertekstuaalinen viite venäläiseen kansansatuun. Luonnon mystisyys, Fainan taianomaisuus sekä tytön kyky selvitä karussa ympäristössä luovat erikoisen yhtälön, mutta lopputulos on kaunis. Herkkä luontokuvaus yhdistettynä sadun ja fantasian tunnelmaan iskee kyllä suoraan omien lukumieltymysteni ytimeen.

Rakenteellisesti romaani on suhteellisen ansiokas: tarina rytmittyy vuodenaikojen ja Fainan tulemisten ja menemisten kautta. Toisaalta romaanissa kuvataan toistamiseen tilanne, jossa Mabel ja Jack vaipuvat alakuloon ja heidän suhteensa kuihtuu Fainan ollessa poissa, mutta tytön saapuessa parista tulee jälleen leikkisä ja he muistavat keskinäisen hellyytensä. Tämä kuvio toistuu turhan monta kertaa; asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Romaani on kuitenkin niin kaunista luettavaa, että en siltikään pistänyt pahakseni, että sain tästä syystä lukea viehättävää kuvausta joitakin kymmeniä sivuja enemmän.

Myös Lumilapsen ihmiskuvaus miellyttää. Pidän Mabelin ja Estherin, kenties hieman kärjistetystä mutta silti uskottavasta, vastakkainasettelusta. Mabel on herkkä ja pohdiskeleva taiteilijasielu siinä, missä Esther on rohkeasti toimeen tarttuvaa tyyppiä, joka naukkaa viinapullosta kuin miehet konsanaan ja pitää yllään miesten työhousuja käytännöllisyyden vuoksi. Molemmat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia, eikä kumpaakaan arvoteta romaanissa korkeammalle kuin toista.

Kaiken kaikkiaan Lumilapsi oli lukukokemuksena niin tenhoava, että rohkenen suositella sitä kaikille, joita maagisuus ja luonto kiehtovat. Lukuhaasteessa asetan sen kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti