Helena Sinervo: Runoilijan talossa (Hanna)

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004

240 sivua

Viiveellä taas mennään: luin Runoilijan talossa nimittäin jo pari kuukautta sitten, mutta muistiinpanot ovat odottaneet nätisti tietokoneella kaiken muun kiireen viedessä mennessään. Tässä Finlandia-voittajassaan Helena Sinervo luotaa runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämää ja hänen teostensa syntyä. Teos olisi varmasti tarjonnut vielä enemmän oivalluksia ja lukuiloa, mikäli olisin itse perehtynyt Manneriin syvällisemmin – mutta joudun häpeäkseni myöntämään, että näin ei valitettavasti ole.

Teoksessa Eeva-Liisa matkaa taloonsa Elmiradoriin, joka on Espanjassa ja on kärsinyt maanjäristyksen kourissa. Eeva-Liisa koordinoi keitaansa korjaustöitä, joita ryydittävät muistot menneisyydestä, ystävistä ja ihmissuhteista. Runoilijan talossa koostuukin monista eri muistoista, eikä romaani kulje missään erityisessä aikajärjestyksessä: ainoa, mikä on ja pysyy ja johon palataan, on Elmirador. Myös romaanin nimi kumpuaa tästä viitekehyksestä: Elmirador tarjoaa kiintopisteen, josta muistot aukeavat.

Teemoina romaanissa esiintyvät erakkous, boheemius sekä epätavallisten ihmissuhteiden kirjo. Eeva-Liisa ei sujahda helposti – eikä oikeastaan lainkaan – aikansa naiseuden muottiin. Ihmissuhteiden muodostaminen on hankalaa, ja on vaikea arvioida, onko taiteilijuus sen syy vai seuraus. 

Romaanissa kuvataan kauniisti myös elämää, maisemia ja niiden kauneutta: kaikkea tätä luodataan nimenomaan Eeva-Liisan silmin, jolloin niihin yhdistyvät myös suru ja yksinäisyys. Elämä siivilöityy niiden värittämänä ja sen päälle laskeutuu paino, kun kaiken kauneuden ja surun kokee tuntevansa yksin. Taiteilijuudella on hintansa.

Sinervo ottaa kerrontaansa myös vaikutteita Mannerin teoksesta Tämä matka. Romaani kuvaa teoksen synnyn, mutta kertoja Eeva-Liisan puheenparressa vilisee lausahduksia tästä kiitetystä ja kuuluisasta kokoelmasta. Lukija pääsee todistamaan, miten runot kasvavat runoilijan mielessä arkisissa mietteissä ja kohtaamisissa. Kenties romaanissa on lainauksia enemmänkin, mutta ne menivät minulta ohi, sillä en ole lukenut Mannerin tuotannosta juurikaan muuta kuin Tämän matkan.

Hyvästä kerronnasta ja taidokkaasta kielenkäytöstä huolimatta romaani jätti minulle neutraalin jälkimaun. En löytänyt samaistumispintaa riittävästi, mikä johtuneekin siitä, että Manner on minulle liian tuntematon. Samaisesta syystä Runoilijan talossa herätti kuitenkin uteliaisuuden ja kiinnostuksen lukea runoilijan teoksia enemmän ja perehtyä Tähän matkaan uudestaan. Sikäli Runoilijan talossa onkin siis täysin onnistunut tarkoituksessaan: se jättänyt jälkeensä halun lukea lisää.