George R.R. Martin: A Game of Thrones
Bantam Books 1996
694 sivua
Pian kirjoitan Song of
Ice and Fire -fantasiasarjan toisesta osasta Clash of Kings, mutta jotta kirjasarjaa (tai tv-sarjaa)
tuntemattomatkin lukijat pääsisivät mukaan, nappaan tähän pari vuotta sitten
kirjoittamani tekstin sarjan ensimmäisestä osasta A Game of Thrones. On kuitenkin syytä huomioida, että alla oleva teksti
on tosiaan vuosien takainen, joten en vielä tällä teoksella osallistu vuoden kirjahaasteeseen.
Sitten itse asiaan eli tämän kertaiseen aiheeseen eli
George R. R. Martinin A Game of Thronesiin (jatkossa GoT). Siitä, kun sain tämän
loppuun (syntisen myöhään siihen nähden, että teos on julkaistu vuonna 1996 ja
olen itse kiinnostunut fantasiasta) on kulunut jo tovi, joten
huimaa sanottavaa minulla ei kirjasta nyt ole. Ehkä se on asianmukaistakin,
sillä kyseessä on vasta ensimmäinen osa sarjasta, josta näillä näkymin on
tullut ja olisi tulossa ainakin kuusi lisää .
Häpeillen joudun myöntämään, että itse asiassa olen katsonut
sarjaa Yleltä ennen kuin sain sysäyksen lukea kirjankin. En tiennyt mitä
odottaa, sillä sarja on kuitenkin sen verran laadukas, että tiesin, ettei ero
kirjaan voisi olla yhtä huomattava kuin useissa teoksissa, joissa filmisovitus
latistaa koko kokemuksen (näin on käynyt kerta toisensa jälkeen Humisevalle harjulle, sen tunnelmaa ei
vain voi vangita valkokankaalle).
GoTin tapauksessa kirja
kyllä jälleen loisti sarjan rinnalla, mutta voin ilokseni todeta, että sarja
mukailee tapahtumia ilahduttavan tarkasti, mikä on toki helpommin tehtävissä,
kun yhdelle tiiliskiven kokoiselle osalle uskoo kokonaisen tuotantokauden.
Kirja kuitenkin vei mukanaan sarjaakin tenhoavammin: henkilöhahmot, heidän
taustansa ja kotiseutunsa jäivät sarjassa usein epäselviksi sekoittuen
toisiinsa. Kirja toi maailman sykähdyttävän lähelle.
Martinin ehdoton vahvuus on hänen kykynsä kuvailla tarkasti
mutta kyllästyttämättä: lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen lukenut hyvääkin
teosta, mutta pitkästyttävät kuvailut katkovat tarinaa. Martin kuitenkin
syventää kuvailuillaan lukukokemusta; hahmojen vaatetus kertoo heidän
luonteestaan ja menneisyydestään, ja siten kaikki liittyy kaikkeen eivätkä
kuvailut jää turhiksi yritelmiksi. Martinin fantasiamaailma on aito ja
kokonaisvaltainen.
Myönnettäköön, että taiturimaisista kuvailuista huolimatta
niitä oli ehkä turhankin paljon, etenkin sivuhahmojen kohdalla. Toki realismia
lisää se seikka, että jokaisella hahmolla on historiansa, mutta
tarinankerronnan huomioiden tekstissä on karsimisen varaakin.
GoTin vetävin
piirre on kuitenkin sen uskottava poliittinen sekä inhimillinen näkökulma.
Kunnianhimoiset hahmot janoavat valtaistuinta itselleen, mutta on niitäkin
jotka joutuvat tarttumaan vallan kahvaan tahtomattaankin. Meistä on moneksi, ja
ihmisten kirjon psykologinen vaihtelevuus ja syvyys esiintyvät teoksessa
realistisesti fantasian genrestä huolimatta.
Viehättävää (jos näin voi sanoa) teoksessa on myös tekstin
ja maailman karuus: asioita ei turhaan kaunistella, vaan kuolema on kuolemaa,
taistelut taisteluita ja seksi seksiä. Kotimaisesta fantasiasta haluan tässä
kohdin suositella Helena Wariksen Pohjankontu-trilogiaa,
joka yhdistää muinaissuomalaista mytologiaa, luonnonkuvausta ja fantasiaa
luoden omanlaisensa fantasiamaailman, joka säväyttää kauneudellaan ja
kauheudellaan, kuten Martininkin teos (toisaalta Martinin maailmasta upea
luonnonkuvaus ja sen kauneus ovat kauempana).
Karuudesta puheen ollen, mielenkiintoisin kansa GoTissa mielestäni on Dothrakien rajut
hevosmiehet. Ulkopuolisen silmin kansa on barbaarinen, mutta sen sisällä
vallitsevat omat sääntönsä ja julmuutensa, jotka eivät puutu ns.
sivistyneempienkään (sana on huono, mutta en keksinyt parempaa) kansojen
parista, vaikka ne onkin puettu eleganssin ja hyväkäytöksisyyden valeasuun.
Kuten alussa totesinkin, Game
of Thronesilla en osallistu kirjahaasteeseen: siihen pääsee vasta Clash of Kings, joka minulla on juuri loppusuoralla.
Jännittäviä aikoja piisaa. :P
Kommentit
Lähetä kommentti