Andrzej Sapkowski: Pääskytorni (Hanna)

Andrzej Sapkowski: Pääskytorni

WSOY 2015

530 sivua

Suom. Tapani Kärkkäinen

Alkuteos: Wieża Jaskółki. 1997.

Nyt on jälleen Noiturin uusin osa luettu. Keväällä luin edellisen osan Tulikaste, ja kuten siinä, Pääskytornissakin tarina jatkuu ja jää kesken, eikä kirjasarjan teemoista tai sen kerronnasta jää juurikaan uutta sanottavaa.

Pääskytornissa Geralt ja kumppanit jatkavat seikkailuaan kadonnutta Ciriä etsien, mutta he eivät suinkaan ole ainoita, sillä niin velhot kuin pienet ja suuret mahtimiehetkin havittelevat saavansa käsiinsä tuon legendoissakin esiintyneen tytön. Geralt tovereineen jää kuitenkin häkellyttävän pieneen osaan, sillä romaanissa keskitytään enemmän Ciriin, joka joutuu jättämään hyvästit rosvotovereilleen ja karkaamaan takaa-ajajiltaan. Myös Cirin monet jahtaajat saavat äänensä, kuten myös jokainen, jolla on pikkusormensakin pelissä tytön kohtalossa. Kuten tavallista, Cirin on jälleen kerran pärjättävä omillaan – huolimatta Geraltista, Yenneferistä, Trissistä ja muista hyväntahtoisista läheisistä, joista tyttö ei voi olla edes varma, ovatko he elossa.

Noiturin uusin osa käsittelee siis enimmäkseen Ciriä ja hänen pakomatkaansa, mutta romaanissa lukijalle esitellään myös Vysogota – suolla asustava erakko, joka auttaa kidnappaajiltaan karannutta Ciriä ja jonka kanssa Ciri jakaa tarinansa. Näin ollen Vysogotankin rooli keskittyy Cirin ympärille ja Vysogota saa merkityksensä vain Cirin kautta. 

Teos perustuu paljolti takaumille toisensa jälkeen, ja lukijalta vaaditaan kykyä hahmottaa, missä kohtaa tarinaa kuljetaan: menneessä vaiko nykyisyydessä. Sapkowski kuitenkin ujuttaa päivämääriä hahmojensa dialogeihin siten, että tarkkaavainen lukija pysyy jatkuvasti kärryillä. Romaanin loppua kohden takaumat kuitenkin vähenevät ja romaani kulkee enimmäkseen tässä ja nyt. Tällainen rakenne on kuitenkin epäjohdonmukainen, vaikka Sapkowski lukijastaan huolehtiikin, ja siten romaanin rytmi jättää toivomisen varaa.

On mielenkiintoista, että suurin osa romaanin tapahtumista kertautuu sisäistarinoiden kautta: itse hahmot toimivat kertojina. Sapkowskin sarjalle on tyypillistä myös, että ajallisten hyppäysten lisäksi myös tarinan näkökulma ja paikka vaihtuu. Tarina juoksee paikasta toiseen, jotta jokaisen merkityksellisen hahmot ääni saataisiin kuuluville. Pääskytornissa jokaisen hahmon missiona on kuitenkin löytää Ciri, joten kuten Vysogota, teoksen kaikki hahmot määrittyvät Cirin kautta.

Kaiken kaikkiaan Pääskytorni on täyttä Noituria: siinä on takinkääntöjä, petoksia, juonittelua, karua kielenkäyttöä ja raakuuksia. Uusin osaa jää kuitenkin jossain määrin vajaaksi: huumorin häive jää huomattavasti pienemmäksi kuin aiemmissa osissa, ja pelkkien takaumien läpikäyminen saa lukijasta tuntumaan siltä kuin hän rämpisi Vysogotan suomaalla. Tiettyyn pisteeseen saakka takaumat tuovat viehätystä ja luovat kiinnostavan kerrontakeinon, jota Sapkowski hyödyntää taidokkaasti, mutta keinoa käytetään romaanissa kenties liikaakin.

Kaikesta tästä huolimatta ei kuitenkaan tule olettaa, etten olisi pitänyt kirjasta. Päinvastoin. Se ei vain sattunut nousemaan aivan edeltäjiensä tasolle, tai kenties Sapkowski on käynyt minulle jo liian tutuksi. Tiedä sitä. 

Lopuksi haluan ojentaa kääntäjälle kokonaisen kimpullisen ruusuja: harvoin tulee luettua teosta, jossa käännös, sen sanavalinnat ja sen lauserakenteet soljuvat näin hyvin - varsinkaan, kun on kyse fantasiasta, jonka kohdalla luonnolliselta kuulostava käännös ei aina suinkaan ole selviö.

Liitän Pääskytornin vuoden kirjahaasteessa kohtaan ”kirja, jossa on taikuutta”.