Siirry pääsisältöön

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Hanna)



Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Tammi 2014
207 sivua


Tämän kirjoituksen saaminen blogiin onkin vienyt enemmän aikaa kuin aavistin. Tarkkaavaiset lukijat ehkä muistavat, että luin tämän kirjan marraskuun lukuhaasteen ja Finlandia Junior -ehdokkuuden yhteydessä, ja mainitsin joulukuun alussa arvostelun olevan tulossa. Ja tässähän se on, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Myönnän, että en olisi välttämättä tarttunut teokseen aivan heti, ellei se olisi ollut kilpailemassa Finlandia Junior -palkinnosta – joka lopulta jaettiin Maria Turtschaninoffin fantasiakirjalle Maresi. Olen kirjoittanut Turtschaninoffin voittajasta lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin, joten siitä en valitettavasti jaa näkemyksiäni blogissamme (vaikka voin sanoa, että palkinto meni mielestäni oikeaan osoitteeseen). Kiinnostuneet voivat etsiä uusimman lehden (numeron 4/2014) käsiinsä ja lukaista arvostelun sieltä.

Mutta sitten tämän kertaisen teoksen eli Saku Heinäsen lastenromaanin Zaida ja lumienkeli pariin. Zaida on Intiasta suomalaisperheeseen adoptoitu tyttö, joka käy ala-astetta ystävineen. Eräänä jouluna Zaidan elämä mullistuu, kun hän löytää uuden ystävän koirapuistosta, jonne hän on hiipinyt vanhemmiltaan salaa keskellä taianomaisen lumisateen halkomaa jouluyötä. Lumisade ei kuitenkaan ole ainoa taianomainen asia tuona yönä, sillä koirapuistossa on toinen tyttö: vaalea Ainu, jonka kanssa Zaida ystävystyy mutta jota Zaida ei jostain kumman syystä näe muualla kuin öisessä koirapuistossa, jossa uusi ystävä esittelee hänelle sen salaisimpia sopukoita.

Ainun lisäksi Zaidan elämää sävyttävät ystävät koulussa, rinnakkaisluokkalainen Otto, isän hulttioveli Aimo sekä koulun kaksostytöt, jotka kiusaavat Zaidaa tämän erilaisen ulkonäön vuoksi. Erilaisuus ja toisten hyväksyminen sellaisinaan ovatkin teoksen pääteemoja. Toisaalta Zaida ja lumienkeli tuo esille myös sen, että kiusaamisessakin, kuten kaikessa mitä elämän aikana tulee vastaan, on aina kaksi puolta: pahansuopuus harvoin kumpuaa läpimädästä pahuudesta vaan jokaisen käytökselle on aina jokin syy, vaikka se ei aina ulospäin näykään.

Myös perhe ja joulun taika ovat mukana teoksessa, minkä vuoksi se surumielisyydestään huolimatta on oiva teos, josta blogata näin joulun alla. Aimosetä on perheen musta lammas, ja jokaisessa perheessä on ongelmansa, joiden juuret ulottuvat usein kauas menneisyyteen.

Joulu puolestaan tupruttaa ensilumen juuri ajallaan, miltei kuten se on tänä vuonna tehnyt todellisuudessakin ympäri Suomen. Lumen mukana maan päälle leijailee myös joulun lumo ja rauha, jotka pääsevät liian usein unohtumaan – erityisesti aikuisilta.

Zaida ja lumienkeli on helppo- ja miellyttävälukuinen teos. Sen yksinkertainen kieli tekee siitä helppoa seurattavaa ja luettavaa lapsille, mutta huolimatta omasta kiinnostuksestani lastenkirjallisuutta kohtaan teoksen kieli ei kietonut minua pauloihinsa. Olenkin sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa liian usein vältetään kerrontaa ja sanavalintoja, jotka poikkeavat arkikielestä, vaikka nimenomaan sanavalinnat johdattavat lukijan toiseen maailmaan ja auttavat tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kirjallisuuden hienous piilee juuri siinä, että siinä on mahdollista tehdä valintoja, jotka eivät istu arkiseen puhekieleen.

Vaikka yksinkertainen kieli ei minua henkilökohtaisesti valloittanutkaan, Heinäsen lastenromaani onnistui kuljettamaan minut omaan lapsuuteeni. Zaidan mietteiden, hänen ystäviensä, joulunviettonsa ja koulunkäyntinsä muistuttivat mieleeni sen, millaista oli itse olla ala-astelainen. Erityisesti näin joulun tienoilla.

Kommentit