Ruotsinkielinen alkuteos Jär voitti Finlandian 1988, mutta suomenkielisen käännöksen kanteen on näemmä päässyt lipsahtamaan väärä vuosiluku. |
Gösta Ågren: Tääl
WSOY 1989
Suom. Caj Westerberg
75 sivua
Alkuteos: Jär. 1988 (Söderströms)
Heti alkuun minun on myönnettävä, että runous ei todellakaan
kuulu erikoisalueisiini. Ei sillä, ettenkö ajoittain nauttisi runojen
lukemisesta, sillä ne herättävät tunteita ja kutkuttavat ajatuksia eri
tavoin kuin muut kirjallisuuden lajit. Runojen tulkinta minulta ei kuitenkaan
luonnistu, joten lukijat toivottavasti voivat armahtaa, jos arvostelussani harhaudun välillä metsään.
Huolimatta amatööriydestäni runouden saralla halusin
kuitenkin käsitellä vielä tämän vuoden puolella yhtä Finlandia-voittajaa, sillä onhan
vuosi 2014 ollut Finlandia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi. Uusin voittaja, Jussi
Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät,
ilmestyi jouluna pukin kontista ja onkin nyt hyvässä vauhdissa, mutta tälle
vuodelle en valitettavasti ehdi laatia siitä arvostelua. Nyt vuorossa on siis Gösta Ågrenin Finlandia-voittaja vuodelta 1988.
Muisti suojaa meitä
kivulta. Haavojen vielä
hysteerisesti vuotaessa
alamme muistella niitä.
Ei, itse asiassa me alamme
unohtaa. Emme
muista muistojamme, vain
tapahtuneen. Me muistamme,
koska emme osaa unohtaa
toisin. Emme
kuule kelloa; me muistamme sen
ja kun tikitys lakkaa
ja huoneessa tulee hiljaista
se on jo tapahtunut.
(Läsnäoleva hetki, s. 24)
Gösta Ågrenin runokokoelmaa Tääl käsittelen enimmäkseen runoesimerkkien kautta.
Valikoin kokoelmasta runot, jotka vetoavat minuun ja saavat jotenkin kiinni
siitä, miten itse maailmaa katselen. Kokoelma tai ainakin osa runoista vetosivatkin
minuun varsin voimakkaasti. Elämä ja muistot sekä ajan kulun käsittämättömyys –
se, että jokin hetki on tässä ja kohta poissa eikä mikään hetki lopulta ole nyt
vaan aina mennyt tai tuleva – ovat teoksessa esiin nousevia teemoja. Sama
ajatus esiintyy yllä lainaamassani runossa ”Läsnäoleva hetki”.
Toisaalta, kun koko elämä muodostuu näistä valheellisesti
läsnäolevista hetkistä, on koko elämäkin samaan aikaan sekä mennyt, tuleva että
läsnä. Elämään voi olla yhtä vaikea tarttua kuin yhteen hetkeen: elämänvaiheet
singahtavat ohi sellaisella vauhdilla, että kehdosta siirtyy hautaan
pikemminkin kuin huomaakaan. Elämän ja kuoleman erottamattomuus on alituisesti
läsnä, mikä tulee esille myös alla olevassa runossa ”Etsiminen”.
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain
elämänsä. Kaikki, jota käytetään,
muuttuu esineeksi, myös
elämä. Avuttomana hän lehteilee
kirjoittamatonta kirjaa.
Keskellä yötä hän herää. Tummat
vartijat ovat piirittäneet sängyn;
turhaan hän levittää
siipensä. Elämän käyttäminen
on sen kieltämistä. Hän sytyttää
valon valkoisen suolan, mutta näkee
suljetuin silmin, kuulee
avoimin kämmenin. Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärästä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä.
(Etsiminen, s. 31)
Elämän ja kuoleman ainaisen läsnäolon lisäksi yllä
olevassa runossa kiteytyy modernin länsimaisen ihmisen ahdistus. Ohikiitävä
elämä kulutetaan jonkin sellaisen etsimiseen, mitä ei ikinä saavuteta.
Eksistentiaalinen ahdistus on arkipäivää – kenties nykyään jopa vielä enemmän
kuin Ågrenin runokokoelman julkaisuvuonna.
Modernin ihmisen eksistentiaalinen puntarointi näkyy myös
vapaudenkaipuussa. Halutaan kaikkimulleheti ja janotaan vapautta, mutta työnnetään
pois se vastuu, joka on vapauden hinta. Toisaalta vapuas on myös pelkkä
illuusio: elämä ja ruumiillisuus kahlitsevat ihmistä.
”Makaan sellissäni
ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin
kerran. Kuvaaminen
on jonkin pienentämistä
kuvaukseksi, sitä että sammuttaa
todellisuuden häikäisevän
alastomuuden. Niin
minä
sen kestin.
(Sanojen tehtävä, s. 66)
Vapauden illuusio tulee esille runon ”Sanojen tehtävä”
ensimmäisessä säkeessä. Elämä on selli, josta ihminen pyrkii moukaroimaan tiensä
vapauteen käyttäen sanoja aseinaan. Sanat muodostavat sillan mielen ja fyysisen
välille, ja siksi ne tuovat helpotusta siihen ahdinkoon, jota nykyihminen
tuntee piehtaroidessaan elämän vaikeuden suossa. Sanojen mahti
on kuitenkin rajallinen, sillä kuvaaminen / on jonkin pienentämistä / kuvaukseksi.
Sama ajatus tulee esille runossa ”Nielu”.
On runoja, jotka ovat
niin suuria ja syviä ettei kukaan
osaa niitä kirjoittaa. Todistus
niiden olemassaolosta
on se, että niitä ei
ole kirjoitettu. Me
haromme muuria, jonka taakse
ne kätkeytyvät, mutta emme löydä
aukkoa valkoisesta paperista.
Meidän runoharjoitelmamme, sormenjäljet
muurilla, todistavat siitä jälkeenpäin,
että se on.
(Nielu, s. 23)
Tämä runo oli kenties suosikkini koko kokoelmasta, sillä
koen sen koskettavan omaa kokemusmaailmaani. Sanat kykenevät tavoittamaan vain murto-osan siitä, mitä mielessä liikkuu ja millainen
todellisuus on. Tässä mielessä runon voikin katsoa rinnastuvan myös Platonin
luolavertaukseen: todellisuus ja ihmismieli ovat niin vaikeasti kuvattavissa,
että sanat ovat vain varjoja niistä ilmiöistä, joista ne koettavat saada otteen.
Tämä teema on osuva ja itselleni läheinen: maailma on usein niin kaunis tai niin hirveä ja ajatukset
usein niin monisyisiä, että vain taitavimmat osaavat kirjata ne ylös
latistamatta niiden merkitystä.
Ågrenin runot keskittyvät elämään ja kuolemaan, aikaan ja
muistoihin, olemassaoloon ja sen vaikeuteen sekä sen tavoittamattomuuteen.
Ågren onnistuu kuitenkin itse tavoittamattaan runoissaan elämän ja sanojen
tavoittamattomuuden: kuvaamalla sitä, miten mikään ei ole kuvattavissa, Ågren
onnistuukin kuvaamaan valitsemaansa teemaa osuvasti. Ehkä elämän kuvaamisen
vaikeus onkin helpommin tavoitettavissa kuin elämä itse.
Runot eivät siis selvästikään käsittele konkreettisia
maailman ongelmia, vaan eksistentiaalinen ahdistus ja mielensisäiset
liikkeet valtaavat sivut. Näitä runoja lukee mielellään ja niistä saa jopa helpommin otteen,
kun niitä selaa yön myöhäisinä tunteita – kuten itsekin tein. Ja mikä
olisikaan sen parempi tapa siirtyä kohti uutta vuotta kuin syventyä ajatuksiin
elämästä, vapaudesta ja ihmismielen syövereistä?
Onnellista uutta vuotta kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti