keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Hanna)



 Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
WSOY 2018
431 sivua (WSOY:n sivuillaan ilmoittama sivumäärä)
Suom. Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn (Storytelin äänikirja)
Alkuteos: Eleanor Oliphant Is Completely Fine. 2017


Aloittaessani Honeymanin esikoisteosta luulin tarttuvani toisenlaiseen teokseen: nimittäin chicklit-romaaniin. Eräällä tapaa Eleanorille kuuluu ihan hyvää linkittyykin siihen genreen, mutta toisaalta romaanin käsittelemät teemat ovat sen verran synkkiä, että kirja iskee syvemmälle. Siten romaani tuo oman vivahteensa chicklitin genreen – jo romaania siihen edes haluaa luokitella. Uutta tämän romaanin kohdalla on myös, että kuuntelin sen poikkeuksellisesti äänikirjana.

Eleanor on melko lailla autistiselta vaikuttava kolmenkympin korvilla oleva nainen, joka työskentelee graafisen suunnittelun toimistossa laskuttajana. Hän jaksaa pöyristyä kaikesta ja kaikista useita kertoja päivässä: monikaan ei ole yhtä sivistynyt kuin hän – hänen omasta mielestään.

Hän viettää mieluiten vapaa-aikansa yksin: viikonloput hän istuu kotonaan, syö aina samaa ruokaa sekä juo vodkaa. Keskiviikkoisin hän puhuu äitinsä kanssa, joka on alentuva ja ilkeä. Äidin, josta Eleanorilla on selkeästi pahoja traumoja, vihjataan olevan jossain laitoksessa. Lisäksi Eleanorin luona käy sosiaalityöntekijä kerran puolessa vuodessa.

Eleanor saa suunnitelman ihastuessaan erään bändin laulajaan ja varmistuessaan, että heidät on tarkoitettu yhteen. Eleanorin selkeä harhaisuus suunnitelmissaan herättää sekä myötätuntoa että -häpeää.

Elämä muuttuu, kun Eleanor pelastaa yrityksensä IT-osastolla työskentelevän Raymondin kanssa vanhan miehen, jonka kanssa he ystävystyvät. Samalla Eleanor huomaamattaan ystävystyy Raymondin kanssa ja jopa kiintyy tähän ystävälliseen ja kilttiin mieheen, jota Eleanor kuitenkin jatkuvasti mielessään sättii huonoista elämäntavoista, rumista vaatteista sekä punakasta ja pöhöttyneestä olemuksesta.

Eleanorin menneisyydessä on selkeästi tapahtunut jotain, mikä paljastuu vähitellen. Hän on kokenut kovia ja kärsinyt paljon, mikä selittää hänen erikoisuutensa. Lopulta romaani saa jopa yllättävän synkkiä sävyjä, mutta Raymondin myötä Eleanorille elämä alkaa muuttua. Hän ei ole enää niin yksin.

Yksinäisyys on romaanin kantava teema, jota käsitellään ajoittain humoristisestikin. Eleanor on yksinäinen mutta myös tuomitseva ja antisosiaalinen, mikä ei saa lukijaa automaattisesti hänen puolelleen. Samastuminen ja myötätunto syntyvät vähitellen.

Romaanin kieli myötäilee loistavasti Eleanorin mielenmaisemaa. Hän kuvailee kaikille arkisia ilmiöitä erikoisin ja jopa kliinisin ja antropologisin sanankääntein: Eleanor tarkkailee nykymaailmaa kuin toisesta maailmasta ilmestynyt tutkija ikään. Lisäksi äänikirjassa lukijan ääni ja äänenpainot sopivat näihin sanoihin ja pöyristyksiin täydellisesti: palvelussa oli mahdollisuus jatkaa kirjan lukemista e-kirjana aina tarvittaessa, mutta se tuntui väärältä, sillä lukijan ääni vei mukanaan.

Kaikki ei ole mustavalkoista, mikä romaanissa ilahduttaa. Esimerkiksi Eleanor itse ei ole niin täydellinen kuin mitä hän itse kuvittelee. Tottumattomana sosiaaliseen kanssakäymiseen hän esimeriksi sortuu itse töykeyksiin, vaikka syyttää itse muita töykeydestä. Hän haukkuu muiden ruokavalioita luullen itse syövänsä terveellisesti, vaikka hänen kuvailut omista ruokailuistaan eivät varsinaisesti kuulosta ravintoterapeuttien suosituksilta – lieneekö tämä kirjailijan erhe vai tarkoituksellinen ristiriita.

Kaiken kaikkiaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää hauska ja yllättävä romaani. Se sekä huvittaa että koskettaa: ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Teos ei todella ollut sellainen kuin odotin. Se oli riittävän kevyt äänikirjana kuunneltavaksi – mahtava formaatti siivouksen ja kävelyiden oheen – mutta temaattisesti riittävän painokas, ettei siihen koe vain tuhlanneensa aikaansa.

Koska kirjassa loppujen lopuksi käy kuitenkin hyvin, sijoitan romaanin lukuhaasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin. Lisäksi se sopisi kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, 33. Selviytymistarina, 40. Kirjassa on lemmikkieläin ja 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Juha Hurme: Niemi (Hanna)



Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
448 sivua


Pääsiäissunnuntaina on blogivuorossa Juha Hurmeen Niemi, joka on viime vuoden Finlandia-voittaja, ja jälleen kerran on helppo ymmärtää, miksi juuri tämä teos on päätynyt ykkössijalle. Yli 400-sivuinen teos on täyttä tykitystä, ja sikäli ei ole yllättävää, että moni saattaa kenties uupua tämän opuksen rinnalla. Kyseessä ei suinkaan ole helppo tai ihan kevyt teos.

Niemessä Hurme kuvaa Suomen – tai oikeammin Niemen, joka on vielä osa Ruotsin valtakuntaa – kulttuurisen ja poliittisen historian maailman synnystä aina 1800-luvun kansalliseen heräämiseen saakka. Romaanissa käydään paljon läpi nimenomaan Ruotsin historiaa sekä Pohjanlahden toisella puolella sijaitsevan Suomen linkittymistä siihen.

Tätä historiaa ei luonnollisestikaan voi kuvata kertaamatta myöskään Euroopan historiaa laajemmalti: niin tieteilijöitä kuin taiteilijoita kautta Euroopan. Kristinuskon vaikutus ja merkitys Euroopassa sekä myöhemmin ja hiljattain vanhojen jumalien vallitsemassa Suomessa näkyvät läpi historian. Uskonto suitsi tiedettä ja sen kehitystä surullisen pitkään.

Kaiken kaikkiaan koko historiaa ja kaikkia kuninkaita sekä heidän edesottamuksiaan ei ole mielekästä käydä tässä yhteydessä läpi. Miljardien vuosien mittainen tarina on yksinkertaisesti liian pitkä kerrattavaksi.

Parasta Niemen kerronnassa ja romaanissa on sen hersyvä kieli. Historiallisia, vuosituhansien takaisia tapahtumia kuvataan modernein, nykyihmiselle tutuin sanankääntein ja slangisanoin. Hauskoista kielikuvista ja ilottelevasta kerronnasta on kuitenkin seurausta, että ajoittain on olennaista, että lukija tietää historialliset tosiasiat. Eräässä kohtaa puhutaan mm. Lallin ja piispa Henrikin ”kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kyöliönjärven jäällä”, mikä voi johtaa harhaan lukijaa, joka ei tunne historiaa. Onkin siis syytä muistaa, että kyseessä ei ole historiallinen teos vaan kaunokirjallinen romaani, joten lukiessa on syytä ottaa järki käteen.

Romaanissa tapahtuu tosiaan yksinkertaisesti niin paljon, että kaikesta ei edes ehdi tai jaksa pitää lukua – eikä tavallinen lukija varmaan jokaisen käänteen ja vaiheen todellisia asianlaitoja tunnekaan. Hurmetta voi todella ihailla hänen sivistyksestään sekä kyvystään pukea se omintakeiseen muotoon.

Vauhti on hurja ja tuo mielen Olipa kerran ihminen -piirrossarjan, jossa samanaikaisesti ja vauhdikkaasti kerrotaan, mitä eri alueilla tapahtui milloinkin, muistutetaan miten se linkittyy menneisiin ihmisiin ja tapahtumiin sekä luodataan miten se liittyy tulevaan – kenties vuosisatojenkin päähän. Huh. Tietyn pisteen ylitettyään on vain heittäydyttävä Niemen virran mukaan, sillä kaikkea ei voi muistaa

Aikamoinen virta se onkin – sellainen, jonka kyytiin kannattaa hypätä myöhemmin uudelleenkin. Suosittelen tätä romaania kelle tahansa, joka nauttii nokkelasta ja nerokkaasta kielenkäytöstä ja on kiinnostunut historiasta.

Lukuhaasteessa sijoitan Niemen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, sillä se pitää totisesti paikkansa romaanissa, joka luotaa Suomen historiaa useiden maiden kautta. Lisäksi se sopisi kohtiin 4 (Kirjan nimessä on jokin paikka), 23 (Kirjassa on mukana meri), 34 (Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta) ja 46 (Kirjan nimessä on vain yksi sana).

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Elina)


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Aikuisvuodet.
Wsoy 2018
448 sivua
Suom. Helinä Kangas
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta. 2013.

Elena Ferranten uusin eli Napoli-sarjan kolmas tänä vuonna suomennettu osa tuli laitettua kirjastoon varaukseen jo ennen sen ilmestymistä. Kannatti, koska sain opuksen käsiini sopivasti ennen talvilomaa. Ulkona paukkuvat pakkaset, mutta Ferranten teksti kuljettaa Italian aurinkoon. Mikäli sarja ei ole tuttu niin kannattaa lukea ensin postaukseni aiemmista osista: Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina.

Päähenkilöt Elena ja Lila ovat tähän osaan tultuaan jo muuttuneet nuoriksi aikuisiksi ja elämä on heitellyt heitä hieman eri suuntiin. Lilan avioliitto on romahtanut ja hän asuu huonolla alueella ja työskentelee iljettävässä makkaratehtaassa pitkiä päiviä huonolla palkalla. Elena sen sijaan on valmistunut yliopistosta, julkaissut esikoisromaaninsa ja kihlautunut lupaavan nuoren miehen kanssa, jolla on hyvin vaikutusvaltainen perhe.

Romaanissa on entistä enemmän esillä isoja yhteiskunnallisiakin teemoja. Italiassa kuohuu 1970-luvulla: opiskelijamellakat ovat yleisiä ja niistä pääsee osakseen myös opiskelija Elena. Oikeiston ja vasemmiston terrorismi ja työväen asiat kuohuttavat ja myös Lila pääsee osaltaan todistamaan napolilaisen naapuruston rappiota ja tuttujenkin terroritekoja puhumattakaan siitä mitä tapahtuu hänen työpaikallaan tehtaalla. Myös avioliitto, abortti ja ehkäisy sekä naisen asema noin yleensä puhututtavat Elenaa ja Lilaa - kaikki uusia asioita vielä tuolloin. Tutkin romaanin luettuani Italian historiaa ihan puhtaasta mielenkiinnosta ja todellakin tuntui, että Elena ja Lila ovat eläneet kaiken sen. Romaanihahmot tuovat tapahtumat lähelle ja inhimillisemmiksi. Hyvä lukuromaani todellakin pystyy siihen, että päähenkilöt tuntuvat todellisilta.

Siinä missä nautin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta niin nämä kaksi seuraavaa ovat olleet ehdottomasti raskaampia. Tässä osassa aikuisuuden suuret kysymykset tulevat Elenan ja Lilan elämiin heidän ollessaan vielä kovin nuoria. Äitiyttä ja vaimoutta pohditaan paljon. Lila kokee olevansa huono äiti - mutta on raskaita ajatuksia myös Elenalla, joka tuntuu olevan hukassa perheen muuttaessa vieraaseen kaupunkiin Firenzeen. Yhteys Lilaankin katoaa välillä pitkiksikin ajoiksi kerrallaan ja he saattavat vain harvoin soittaa puheluita toisilleen.

Romaanin nimi Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on mielestäni yllättävän monisyinen ja se kuvaa romaania hyvin. Elena lähtee Napolista ja Lila jää, mutta mielestäni lähteminen ei ole pelkästään fyysistä lähtemistä. Elena jättää taakseen myös lapsuuden perheensä ja alkaa perustaa omaansa. Lila jättää aviomiehensä. Silti kaikkia ongelmia ja naisten asemaa he eivät pysty jättämään taakseen. 

Teos päättyy mielenkiintoisella tavalla eikä taas auta kuin jäädä odottamaan seuraavaa ja viimeistä osaa. Sijoitan romaanin lukuhaasteessa kohtaan 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Se sopisi myös kohtiin: 1. kirjassa muutetaan, 15. palkitun kääntäjän kääntämä kirja, 16. kirjassa luetaan kirjaa, 19. kirja käsittelee vanhemmuutta, 23. kirjassa on mukana meri, 26. kirja kertoo paikasta jossa et ole käynyt ja 49. vuonna 2018 julkaistu kirja.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni (Elina)


Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni
Savukeidas 1999/2012
59 sivua

Jenni Haukion palkittu runoteos Paitasi on pujahtanut ylleni tarttui kirjastossa käteeni presidentinvaalien aikana ja arvelin sen sopivan mainiosti lukuhaasteen kohtaan 2. kotimainen runokirja. En ollutkaan lukenut vielä presidentin puolison runoja, joten nyt oli korkea aika tarttua niihin ja sattumalta valikoitui juuri Haukion esikoisteos luettavaksi. Minun lukuhaasteessani tämä sopisi siis myös kohtaan 41. valitse kirja sattumanvaraisesti. Kirja on julkaistu alunperin jo vuonna 1999 Haukion ollessa vain 22-vuotias ja tämä painos on vuodelta 2012.

Runokokoelma henkii nuoruutta ja tytön kasvua aikuiseksi. Ensimmäisessä osassa lapsuuden ja nuoruuden kuvauksessa käytetään paljon luontoon, mereen ja mökkielämään liittyvää sanastoa: laiturinnokkaa, pisamia, kaisloja, leikkimökkejä, savusaunaa, lintujen ääniä. 

Lahti on kasvanut sata kertaa umpeen / tyttö on kasvanut sata aironvetoa / laiturilta ulapalle

Monesti maisemat pystyy runoja lukiessaan lähes kuvittelemaan eteensä, vähintäänkin jos on koskaan viettänyt kesälomaansa mökillä. Sanat liikkuvat eteenpäin vaivatta ja yllä käytettynä toistokin kuulostaa tehokeinona toimivalta.

Toinen osa on kuin omistettu nuorelle aikuisuuden kynnyksellä olevalle, joka kokee ensirakkautensa. Rakkaus kuvataan kuin pienenä salaisuutena ja pitkään odotettuna toiveena. Luontosanasto kulkee edelleen rakkaudenkin rinnalla ja lapsuuden muistot limittyvät nykyisiin. Porissa kasvaneen Haukion sanasto liittyy mereen ja tekstissä mainitaan niin Yyteri kuin Kirjurinluotokin.

Kuin lapsena Yyteristä / löytämäni kivi / jonka nopeasti talletin taskuuni / ja näytin kaikille rakkailleni / -- olet termoskannu / ja kauan etsitty kanttarelli.

Teos kasvaa koko ajan lukijan mukana, runon minä vanhenee ja lopulta ensirakkaudesta päästään ylitse ja tulee muita rakkauksia ja muuta elämää. Viimeinen osa kuvaa haikean surumielistä eroa ja sitä tietääkö rakastuessaan rakastuvansa henkilöön vai pelkästään rakkauden tunteeseen. Aikuisuus tuntuu runon puhujasta ehkä hieman pelottavalta ja siksipä hän yhä uudelleen palaa lapsuusmuistoihin ja luontokuviin.

Kaikkinensa huomasin pitäväni kokoelman luonnonläheisistä runoista ja kevyen soljuvasta tyylistä ja voisin hyvinkin tutustua myös Haukion uudempaan tuotantoon. Tokihan tästä henki esikoisteosmainen tuntu, runoissa oli myös jonkinlaista naiiviutta ja hiomattomuutta. Eniten pidin teoksen alun lapsuuden kuvauksista ja yleensäkin luontokuvista, en niinkään loppua kohti lisääntyvästä nostalgiasta ja surusta.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hanna)






Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013
334 sivua
Suom. Liisa Ryömä
Alkuteos: Hägring 38. 2013.


Kangastus 38 on kirja, jonka aikoinani ostin läheiselleni joululahjaksi. Se päätyi kuitenkin omaan hyllyyni, koska hän olikin sen jo lukenut. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on jälleen tunnelmallinen teos Westöltä. Olen aikonut lukea Kangastuksen jo pidemmän aikaan, mutta nyt kun sain sen luettua, totesin, ettei sen lukemiseen olisi kenties voinut sattua osuvampaa vuotta. Kirjassa Suomen sisällissodasta on kulunut 20 vuotta, tänä vuonna 100.

20 vuotta tai 100 vuotta, kumpikaan ajanjakso ei ole maailman historiassa järin pitkä, mutta kirjan 20 vuotta on kuitenkin sen verran lyhyt, että sisällissodan muisto on yhä katkerana monien mielissä. Ovathan samaiset henkilöt eläneet läpi sodan ja kärsineet niiden ihmisten teoista, joiden rinnalla joutuvat nyt kenties työskentelemään

Miltei tällainen tilanne on toisella romaanin päähenkilöistä, Matilda Wiikillä. Hänen äitinsä taisteli punaisten puolella ja kuoli. Matilda itse joutui leirille, mutta nyt hän työskentelee hyväntahtoisen Claes Thunen asianajotoimistossa. Ei ole epäilystäkään, millä puolella suomenruotsalainen Thune oli – vaikka Thune onkin koko ikänsä ollut lempeä, järkevän ja väkivallan vastainen mies.

Muistutus sodasta saapuu, kun yksi Thunen keskiviikkokerhon jäsenistä paljastuu mieheksi, joka raiskasi Matildan (tuolloin nimeltään Milja-neiti) toistuvasti vankileirillä. Mies ei tunnista Matildaa, mutta keskusteltuaan tämän kanssa ihastuu alkaen kärttää tapaamista toisen jälkeen. Matildan päässä kehkeytyy suunnitelma.

Thune puolestaan elää eksistentiaalista kriisiä epätäydellisessä maailmassa, jota lähestyvä toinen maailmansota ja Saksasta kantautuvat orastavat hirmuteot ravistelevat. Ihminen on julma, ja Thunen keskiviikkokerhon muutamiin jäseniin lukeutuu heihinkin poliittista mielipidettä jos toistakin. Etuoikeutetut miehet eivät hekään ole kaikki samasta puusta veistetty.

Eksistentiaalista kriisiä lisää melko tuore avioero Gabista, joka lankesi Thunen lapsuudenystävän Robin käsivarsille. Haaveilija Thune antaa kuitenkin lopulta ainakin näennäisesti anteeksi hyvälle ystävälleen. Hämmentävän läheiset keskustelut konttoristi Matildan kanssa tuovat nekin lohtua epävarmuuden runtelemaan todellisuuteen.

Tematiikaltaan romaani osuu nykyaikanakin pelottavan lähelle: poliittiset ristiriidat ja jännitteet ovat tosin valitettavasti olleet kautta aikojen ajankohtaisia. Romaanissa tilanne on kärjistymässä, ja Thunen on vaikea uskoa maailman menoa oman elämänsä myrskyjen keskellä, jotka nekin tuntuvat paikoin epäuskottavilta. Tästä seikasta kumpuaakin nimi Kangastus 38.

Poliittisten mielipiteiden lisäksi romaanissa saa pienen roolin myös naisten asema – erityisesti punaisten naisten. Milja oli raiskaajalleen pelkkää käyttötavaraa; hyväosaiset miehet pitivät heikommassa asemassa olevia heille oikeutettuina hyödykkeinä. Nykyään tilanne ei onneksi ole sama, mutta vaikkapa #metoo-kampanjan valossa voi itse kukin miettiä sitä, kuinka kauas on tultu. Lisäksi keskiviikkokerho – hyväosaisten miesten kokoontumiskerho – on sekin turhauttava mutta historiallisesti täysin realistinen esimerkki aikansa hyvä veli -kerhosta. Eli ilmiöstä, joka nykyäänkin pitää kutinsa surullisen tiukasti

Historiallinen realistisuus ja menneisyyden nostalgiaa huokuva Helsinki ovat Kjell Westön vahvuuksia. Pienet seikat ja faktat sekä hiotut yksityiskohdat tekevät Westön historiallisesta Helsingistä todentuntuisen ja vetävät lukijan suoraan tuohon maailmaan ja aikaan sekä hahmojen murheisiin ja uskottavasti kuvattuihin mielenliikkeisiin. Kulttuurihistoriansa tunteva saa kokea myös elähdyttäviä tunteita, kun Thune Porvoon saaristossa törmää Tove Janssoniin, jonka identiteettiä ei kuitenkaan kerrota suoraan vaan jätetään pääteltäväksi.

Rakenteellisesti romaani toimii, ja heijastukset vuoteen 1918 on nekin taitavasti leivottu tekstiin mukaan. Historian paino ja halu unohtaa 20 vuoden takaisen kauheudet ja toisaalta tulevaisuuden epävarmuus kuvastuvat kaikki teoksen nimessä.

Jännitystä luodaan myös sillä, ettei lukija tiedä, kuka keskiviikkokerholaisista on Miljan raiskaaja ja liehittelijä – Matilda kun käyttää tästä toista nimitystä kuin Thune. Viitteitä on useampia, mutta ne osuvat liian moneen hahmoon, kunnes niitä vähitellen osaa karsia.

Ennen olen lukenut Westöltä Finlandia-voittajan Missä kuljimme kerran. Nyt lukemani Kangastus 38 ei täysin nouse sen tasolle – loppuratkaisu tulee vähän töksähtäen – mutta siitäkin huolimatta nautin sen tunnelmasta ja taitavasta kerronnasta suuresti. Westö ei turhaan lukeudu aikamme luetuimpiin kotimaisiin kirjailijoihin.

Lukuhaasteessa sijoitan Kangastus 38:n kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi se sopisi myös kohtiin 1. Kirjassa muutetaan; 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (siitä on tehty ainakin näytelmä, joka menee parhaillaan Kansallisteatterissa) sekä 23. Kirjassa on mukana meri.