tiistai 15. elokuuta 2017

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Hanna)




Catheryne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Gummerus 2013
339 sivua
Suom. Sarianna Silvonen
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making (2011)




Catheryne M. Valenten lasten fantasiakirja Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla kiehtoi minua alun alkaen veikeän kantensa ja sitäkin veikeämmän nimensä ansiosta. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseessä on teos, joka totta tosiaan eroaa massasta. Se on ensimmäinen osa viisiosaisessa fantasiasarjassa.

Romaanissa 12-vuotias syyskuu tempaistaan Satumaahan, jota hallitsee ilkeä Markiisitar. Markiisitar on anastanut vallan rakastetulta kuningatar Malvalta. Alkumatkassa Syyskuun tukena ja matkakumppanina kulkee Vihreä tuuli, mutta Satumaahan päästyään Syyskuu törmää toinen toistaan erilaisempiin hahmoihin. Hän sitoo ystävyyksiä puolin jos toisinkin, mutta tärkeimmäksi sidokseksi muodostuu ystävyys kirliskoon (lohikäärmeen kaltainen olento) nimeltä A–L. Kirlisk on saanut nimensä isänsä mukaan: hänen isänsä on kirjasto, ja lapsuudessaan A–L ehti lukea vain teokset kirjaimesta A kirjaimeen L. Paljoa kirliskon taakse ei jää myöskään ystävyys Lauantaihin – marideihin kuuluvaan poikaan, jonka Syyskuu pelastaa Markiisittaren kynsistä.

Syyskuu lähtee ystävineen suorittamaan tehtävää Markiisittarelle täyttääkseen palveluksen, jonka teki aiemmin kohtaamalleen noidalle. Ystävykset lähtevät matkaan, mutta tehtävä ei ole vailla vaikeuksia, eikä Markiisitar todellakaan aio päästää Syyskuuta helpolla. Seikkailun päätteeksi selviää opulta selviää, etteivät Satumaankaan asiat ole mustavalkoisia, vaan pahuuteenkin on syynsä. Opetus, joka ei varsinaisesti loista uutuudellaan lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Teemoina romaanissa ovat ystävyys ja hullunkurisuus, sillä Syyskuu on ennen kaikkea pistämään kaiken likoon ystäviensä tähden. Itse maailma sen sijaan etsii hullunkuurisuudessa vertaistaan, vaikka jossain määrin mielikuvituksellisuus kompastuu omiin jalkoihinsa. Lukiessa tulee tunne, että mielikuvitukselliset elementit ja piirteet ovat vain päälleliimattuja Satumaahan – ne eivät vaikuta aidoilta kaikessa yltäkylläisyydessään. Toisaalta: tämä tunne saattaa olla vain aikuislukijan ongelma. Lapsilukijasta mielikuvituksen tykitys saattaa olla hassunhauskaa ja ilahduttavan hupsua.

Romaanissa nousee esiin myös varhaisnuoruuden murrosvaihe. Syyskuu kaipaa samanaikaisesta sekä Satumaahan että kotiin: hän tasapainoilee mielessään näiden kahden paikan välillä. Tällainen asetelma heijastelee lasten ja nuorten elämänvaihetta, jossa kaivataan itsenäisyyttä vaikka ollaankin henkisesti ja taloudellisesti vielä vanhemmissa kiinni.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla vilisee intertekstuaalisia viittauksia: romaanissa viitataan nimittäin usein muuhun lastenkirjallisuuteen. Liisa Ihmemaassa –henki huokuu tarinasta ja sen sekopäisestä maailmasta, jossa yksi kaupunki on tehty leivoksista siinä missä toisen talot on rakennettu kankaista. Satumaata hallitseva mielivaltainen Markiisitar rinnastuu hänkin Ihmemaan Herttakuningattareen. Lauantai-hahmo muodostaa sen sijaan päivänselvän yhteyden Robinson Crusoen Perjantaihin.

Teoksen kertoja on vahva ja rakenne mukailee modernilla tavalla vanhoja seikkailuromaaneja, joissa luvun alussa tiivistetään lyhyesti, mitä tulevassa luvussa tapahtuu. Kertoja on selvästi ekstradiegeettinen eli tarinan ulko- ja yläpuolella eikä osallistu tapahtumiin vaan ottaa hahmoihin etäisyyttä. Sen sijaan kertoja asettautuu samalle tasolle lukijan kanssa, johon hän viittaa usein suoraan, miltei kaverillisesti.

Valenten teos on omalla tapaansa miellyttävä kirja, mutta siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia saada siitä otetta. Hullunkurinen maailma on eittämättä hauska ja mielikuvituksellinen, mutta kertoja teki tarinasta liian etäisen omaan makuuni. Lisäksi juoni ei koukuttanut, minkä vuoksi, minulla menikin teoksen lukemiseen suhteellisen pitkä aika.

Romaanin veikeä kansi asettaa sen Lukuhaasteessa kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Elina)


Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Bazar 2017
336 sivua
suom. Maija Heikinheimo
Alkuteos: The Dead in their Vaulted Arches. 2014.

Flavia de Luce on jälleen vauhdissa! Edellinen romaanihan jäi varsinaiseen cliffhangeriin, joten olin odottanut tätä osaa kuin kuuta nousevaa ja pitipä se kipaista loman alkaessa kirjakaupasta. Lukemiseenkaan ei mennyt kovin kauan, sen verran ahmaistava romaani kyseessä. 

Romaani alkaa siis siitä mihin edellinen jäi: Flavian äiti Harriet on vihdoinkin, kymmenen vuoden jälkeen, löydetty ja hän on saapumassa kotiin. De Lucen perhe on valmiina rautatieasemalla odottamassa äitiä tuovaa junaa ja onpa paikalla jopa itse Winston Churchill, joka kuiskaa jotain omituista fasaaneista Flavian korvaan. Peltokanalinnuista nimittäin höpöttää Flavialle myös kummallinen mies, joka hetkeä myöhemmin työnnetään juuri saapuneen junan alle.

Tässä romaanissa Flavia lähteekin selvittämään sukunsa salaisuuksia, ei niinkään mitään visaista murhatapausta kuten aiemmissa romaaneissa (mitä nyt hän toki tutkii myös junan alle jäänyttä miestä). Toisaalta tämä on aivan tervetullutta pientä vaihtelua aiempiin romaaneihin. Ensimmäinen suuri paljastus on toki se, ettei Harriet ole tulossa kotiin suinkaan elävänä kuten lukija oli ehtinyt jo edellisen romaanin lopussa toivoa. Flavialla riittääkin kovasti ihmeteltävää ja itsetutkiskelua äitinsä hautajaisten alla. Flavia ei tietenkään edes muista äitiään, joka on lähtenyt hänen ollessaan vielä vauva, mutta nyt hänelle tulee tilaisuus pohtia mitä kaikkea hän on äidiltään perinyt ja millainen de Lucen suku oikeastaan onkaan.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Flaviahan harrastaa mysteerien ratkomisen lisäksi kokeita ja tutkimuksia omassa laboratoriossaan. Kemistinä hän saakin mainion idean kokeilla josko äidin saisi vielä takaisin elävien kirjoihin. Koe menee yllättäen pieleen, mutta jotain hyvää siitäkin seuraa. Flavia myös löytää heidän kotitalonsa ullakolta filminauhan, jonka sisältöä hän Doggerin avustuksella katsoo innoissaan, koska esiintyväthän filmillä hänen vanhempansa. Vaan mitä kummaa hänen äitinsä sanoo filmin kuvaajalle? Liittyykö se jotenkin fasaaneihin?

Paikalla on myös joukko meille entuudestaan tuttuja henkilöitä sekä jokunen uusi. Cornwallista hautajaisiin saapuvat serkku Lena ja hänen tyttärensä Undine, jotka majoittuvat Buckshawiin. Flavialla ei ole pienintäkään aavistusta keitä he ovat ja Undine saa hänet välillä lähes raivon partaalle pienillä nokkeluuksillaan. 

Bishop Laceyn kylässä on kaikki muuten ennallaan, mutta miten käykään Buckshawin kartanon nyt? Kartano on laitettu myyntiin, joskin hautajaisten ajaksi myytävänä-kyltti on sentään poistettu hetkellisesti. Flavia ei voi ajatellakaan luopuvansa laboratoriostaan, mutta joutuuko hän sittenkin siitä luopumaan hetkeksi? Romaani nimittäin päättyy - jälleen kerran - aivan todella jännittävään tilanteeseen. Toisaalta se tuntuu kirjailijan taustan tuntien jopa täysin loogiselta, mutta silti hieman odottamattomalta. Saapa nähdä mitä Flavialle on luvassa seuraavaksi.

Sarjan aiemmat osat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa

torstai 3. elokuuta 2017

Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus (Elina)


Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus
Wsoy 1994/1958
281 sivua
suom. Eero Ahmavaara
Alkuteos: Murder is easy. 1939.

Neiti Pinkertonin salaisuus on klassinen Christie-dekkari, vaikka sen pääosassa ei olekaan Poirot tai Marple. Eläkkeellä oleva poliisimies Luke Fitzwilliam on juuri palannut Englantiin ja junassa matkalla Lontooseen hän istuutuu samaan vaunuun erään neiti Pinkertonin kanssa, joka on menossa Scotland Yardin puheille, sillä hänen kotikylässään liikkuu murhaaja. Fitzwilliam ei tietenkään usko vanhan neidin höpinöihin lainkaan, mutta pari päivää myöhemmin hän huomaa lehdestä, että Pinkerton on joutunut yliajetuksi matkallaan poliisin luo ja heti tämän jälkeen hänen kylässään on sattunut uusi kuolemantapaus.

Luke lähtee tietenkin selvittämään onko Pinkertonin puheissa sittenkin jotain perää. Hänen ystävänsä järjestää hänet yöpymään serkkunsa Bridget Conwayn luo ja pikkuhiljaa Luke alkaa selvitellä kyläläisten tietoja. Helpoksi asiaa ei ole tehty, onhan kuolemantapauksia jo useita ja lähes kaikki vaikuttavat jonkinlaisilta tapaturmilta. Luken pitääkin olla varuillaan myös itsensä puolesta, niinpä hän väittääkin kirjoittavansa kirjaa kansantietoudesta ja sen pohjalta on helppo urkkia tietoja viime aikoina haudatuista henkilöistä.

Luke Fitzwilliam muistuttaa etsivänä hieman Poirot’n ystävää kapteeni Hastingsia, ehkä tässä tarinassa on jotain kaikuja aiemmin lukemistani. Juoni etenee kovin suoraviivaisesti, välillä vähän liiankin, mutta toisaalta Christie osaa kyllä tässäkin romaanissa yllättää. Olin nimittäin mukamas taas arvannut murhaajan jo heti alkumetreillä, mutta arvaukseni osoittautui täysin vääräksi. Olisi pitänyt tietää, että Christiellä on vielä muutama valttikortti hihassaan ja vaikka tässäkin romaanissa on kenties hieman väliromaanin tuntua, niin ei senkään juoni ole aivan hataralle pohjalle kuitenkaan rakennettu.

Tapahtumapaikaksi valikoitunut pieni Wychwood-under-Ashen kylä on kuin mistä tahansa muusta Christien dekkarista. Se muistuttaa kovasti esimerkiksi neiti Marplen kylää: on muutama isompi kartano (kuten Ashe Manor, johon Luke on majoittunut Bridgetin ja tämän tulevan aviomiehen lordi Whitfieldin luo), kylän pubi, majatalo ja jokunen luotettava ja aina läsnä oleva asukas (kuten lääkäri, juristi ja tässä tapauksessa myös antiikkikauppias). Kaikkiaan siis varsin viihdyttävää Christietä. Lukaisin romaanin nopeasti, mutta se oli kesäpäivään enemmän kuin sopiva.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi. 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet (Elina)


Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet
Otava 2002/2003
270 sivua
suom. Kristiina Rikman
Alkuteos: Fatal Remedies. 1999.

Luin pitkästä aikaa taas Donna Leonia. Huomaamattani olin kyllä pakannut kesälomareissulle mukaan pelkästään erilaisia dekkareita… Onneksi mukana sattui olemaan yksi Leoninkin kirja. Guido Brunetti -dekkarit nimittäin siivittävät hienosti kesälomapäivää sijoittumalla Italian auringon alle. Huomasin myös, etten ole koko blogiaikana joko lukenut yhtään Leonin dekkaria tai sitten en ole ainakaan niistä mitään kirjoittanut blogiin, joten oli jo korkea aikakin.

Tällä kertaa venetsialaispoliisin päänvaivana onkin oma vaimo Paola Brunetti, joka löytyy keskellä yötä poliisiasemalta, koska hän on viskannut kiukkuisena erään matkatoimiston ikkunasta kiven sisään. Matkatoimiston väitetään myyvän seksimatkoja ulkomaille ja Paola ei voi sietää asiaa ja on päättänyt toimia jollakin tavalla. Pian matkatoimiston omistaja löytyy surmattuna ja siitä alkaakin Brunettille pitkä selvittely, jossa ovat vaarana niin hänen uransa kuin vaimonsa maine puhumattakaan avioliitosta. Skandaalinhakuiset juorulehdet kun ovat lähettäneet Brunettien kotiovelle asti paparazzeja ja lehdistöä häiritsee, että Guido tutkii itse tapausta, jossa hänen vaimonsa on ollut osana.

Leonin dekkareiden miljöö on vertaansa vailla; kuvaukset Venetsian kujista, vesibusseista, pienistä kahviloista ja turistien paljoudesta ovat ihastuttavia. Italialainen kulttuuri tulee vahvana lävitse pienistä ja arkisista asioista kuten lounasajan siestasta tai espressokupposista. En yleensä välitä lukea poliisidekkareita, mutta nämä tekevät kyllä poikkeuksen. Italian byrokratiaa toki kuvataan jonkin verran, mutta ei liiaksi asti vaan pääpaino on nimenomaan henkilökuvauksessa ja mielestäni Brunettien perhettä kuvataan romaaneissa sopivan paljon. Tässä romaanissa nyt toki juonen kannalta korostuu vielä erityisesti Paolan osuus. 

Mitä tulee itse rikoksen ratkaisuun niin oikeastaan se tuntui olevan ajoittain jopa suhteellisen tylsää ja mielestäni harhautui loppua kohden aivan jonnekin muualle kuin mistä lähti. Ehkä romaanissa oli vähän turhia sivupolkuja loppupeleissä ja asiaa lähdettiin kerimään auki aivan turhan kaukaa. Paolan asia ja hänen ponnekkaat mielipiteensä tuntuvat jäävän kaikessa tiimellyksessä aivan taustalle. Toisaalta nautin kyllä siis tämän dekkarin lukemisesta, mutta en niinkään sen rikoksen ratkaisun kannalta. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin joka tapauksessa kohtaan 24. kirjassa ratkaistaan rikos.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Elina)


Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Wsoy 2015
448 sivua
suom. Helene Bützow
Alkuteos: Big Little Lies.

Kesällä on kirjablogiin postailu hieman jäänyt, vaikka luettua onkin tullut aivan urakalla. Luin nimittäin kesäkuussa peräti seitsemän kirjaa ja tässä niistä siis ensimmäinen.

Liane Moriartyn tuotantoa olenkin lukenut nyt urakalla, enää on lukematta Tavalliset pikku pihajuhlat, jonka olen laittanut varaukseen kirjastosta. Mustat valkeat valheet jatkoi hyväksi todettua linjaa. Pidän Moriartyn henkilöhahmoista ja tavasta kuvata tapahtumia. Hänen juonivetoinen kerrontansa iskee kovasti. Tämä oli näistä tähän mennessä lukemistani Moriartyn kirjoista lähinnä dekkaria, vaikka muissakin on tuolle lajityypille ominaisia piirteitä.

Romaanin alussa on tapahtunut murha, jota aletaan selvitellä. Rikos on hätkähdyttänyt koko Pirriween alakoulun väkeä, sillä kohtaus sattui koulun varainkeruutapahtumassa eli vanhempien illanvietossa, jossa virtasi pinkki booli. Sen enempiä ei lukijalle alkuun paljasteta vaan tapahtumavyyhtiä lähdetään kerimään auki monen kuukauden takaa.

Henkilöhahmoja, samalla niin stereotyyppisiä mutta silti omanlaisiaan, on kirjassa useita. Tapahtumien keskiössä on kolme naista: Madeleine, Celeste ja Jane, joiden lapset ovat juuri aloittaneet koulun samalla luokalla. Madeleine puolustaa omaa perhettään ja lapsiaan kiivaasti, ongelmia tuottaa teini-ikäinen tytär Abigail, joka haluaa asua isänsä kanssa - Madeleinen ex-miehen Nathanin, jonka nykyisen vaimon Bonnien kanssa tämä ei tule eikä halua tulla toimeen. Celeste sen sijaan on kuvankaunis vaimo kiireiselle liikemiehelleen ja hänen elämäänsä sulostuttavat villit ja riehakkaat kaksospojat, mutta säihkyvän pinnan alla Celesten elämä ei olekaan aivan helppoa. Yksinhuoltajaäiti Jane sen sijaan on poikansa Ziggyn kanssa vasta muuttanut Pirriween niemimaalle eikä hänenkään menneisyytensä ole helpoimmasta päästä.

Kuten aiemmatkin Moriartyt niin myös tämä keskittyy koulunpihalla tapahtuviin väleihin: oppilaiden vanhempien elämä pyörii arjen ympärillä, mutta kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Salaisuudet verhoavat jokaisen perheen arkea enemmän tai vähemmän ja pinnan alla on kipeitä asioita kuten perheväkivaltaa ja kiusaamista. Pirriween alakoulussa on kiusaamisesta nollatoleranssi, mutta kumma kyllä 5-vuotiaiden esikoululaisten kesken syntyy nujakkaa jo heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Moriartyn romaanit ovat mielestäni juuri sopivia kesälomakirjoja: niissä riittää salaisuuksia, jännitystä, isoja aiheita, mutta vastapainoksia myös kepeyttä, hömppää ja huumoria. Tämän romaanin laitan lukuhaasteessa  kohtaan 2. kirjablogissa kehuttu kirja, sillä luin tästä monta kehuvaa arviota blogeista.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Hanna)




Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar 2013
417 sivua 
Suom. Marja Helanen 
Alkuteos: The Snow Child (2012)

Aloitin tämän teoksen maaliskuussa, jolloin oli vielä lunta, ja sain sen loppuun vapun tienoilla, jolloin silloinkin tuprutti vielä taivaan täydeltä. Kevään tulo kesti niin kauan – eikä tuo kesä vieläkään ole ottanut Suomea omakseen – niin Eowyn Iveyn Lumilapsesta sopii kirjoittaa näin toukokuun lopussakin. Teos sijoittuu nimittäin Alaskan talvisiin maisemiin ja ankaraan pohjoisen kesään, joka piirtyy suomalaisen mieleen helposti.

Mabel ja Jack ovat vanha pariskunta, joka on muuttanut Alaskan peräkylälle pitämään maatilaa. Lumilapsen alussa Mabel harkitsee itsemurhaa, mutta ei teekään sitä. Pariskunnan välillä vallitsee hiljaisuus, joka vetää vertoja jopa tuon karun maan ja armottoman luonnon hiljaisuudelle. Mabelin mieli vaipuu masennukseen, kun lumi ja pimeys peittävät koko tienoon vaippaansa ja kietovat Mabelin yksinäisyyteensä Jackin tehdessä päivät töitä.

Aikanaan Mabel ja Jack menettivät lapsen syntymässä eivätkä saaneet lapsia sen jälkeen. Vaitonaiset välit raastavat rakkautta, joka kuitenkin vallitsee yhä vanhan parin välillä. Kylällä käydessään Jack tutustuu Georgeen, joka asustaa ratsastusmatkan päässä heidän mökiltään, ja miehet sopivat oitis vierailusta. Herkkä ja hiljainen Mabel tutustuu Georgen vaimoon Estheriin, joka on rempseydessään täysin eri maata kuin Mabel itse. Naisten välille kuitenkin syntyy syvä ystävyys.

Tuttujen tuoma ilo tekee jopa Jackista ja Mabelista leikkisiä, ja eräänä yönä he rakentavat lumesta lapsen: pienen tytön, jolle he vaatettavat pipoin, takein ja lapasin. Aamulla lumilapsi lapasineen on kuitenkin poissa, ja samaan aikaan pihapiirin ympäristössä alkaa vilahdella vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksee pitkin metsiä kettu rinnallaan. Tytön ilmestyminen muistuttaa Mabelia vanhasta venäläisestä kansantarusta, jossa vanha pari rakentaa itselleen lumesta lapsen – mutta loppu ei missään versiossa ole onnellinen.

Sillä ei kuitenkaan ole väliä.  Tytöstä tulee osa pariskunnan talvista arkea. Kesäisin Fainaksi esittäytyvä tyttö palaa vuorten lakeuksille, mutta talven tullen hän palaa takaisin. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä mitään tytöstä, joten Mabel ja Jack pitävät hänet omana salaisuutenaan suhteellisen pitkään, mutta kuten kaikki salaisuudet, tämäkin tulee julki eikä mikään ole enää samon.

Romaanin luonnonkuvaus on miltei vailla vertaa. Jopa suomalaiselle Alaskan vuodenaikojen ankaruudessa on omaa eksotiikkaansa. Toisaalta talven kylmä aurinko ja lumivaipan muassaan tuoma hiljaisuus ovat suomalaiselle tuttuja. Kuvaus saa arvostamaan myös oman maansa talvia, joita toki ihailee aina aikansa mutta joihin turhautuu kaiken pimeyden keskellä kenties liiankin nopeasti.

Realistisesta luonnonkuvauksesta huolimatta romaani edustaa myös maagista realismia. Kuvaus ja tarina huokuvat sadunomaisuutta – onhan romaanissa intertekstuaalinen viite venäläiseen kansansatuun. Luonnon mystisyys, Fainan taianomaisuus sekä tytön kyky selvitä karussa ympäristössä luovat erikoisen yhtälön, mutta lopputulos on kaunis. Herkkä luontokuvaus yhdistettynä sadun ja fantasian tunnelmaan iskee kyllä suoraan omien lukumieltymysteni ytimeen.

Rakenteellisesti romaani on suhteellisen ansiokas: tarina rytmittyy vuodenaikojen ja Fainan tulemisten ja menemisten kautta. Toisaalta romaanissa kuvataan toistamiseen tilanne, jossa Mabel ja Jack vaipuvat alakuloon ja heidän suhteensa kuihtuu Fainan ollessa poissa, mutta tytön saapuessa parista tulee jälleen leikkisä ja he muistavat keskinäisen hellyytensä. Tämä kuvio toistuu turhan monta kertaa; asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Romaani on kuitenkin niin kaunista luettavaa, että en siltikään pistänyt pahakseni, että sain tästä syystä lukea viehättävää kuvausta joitakin kymmeniä sivuja enemmän.

Myös Lumilapsen ihmiskuvaus miellyttää. Pidän Mabelin ja Estherin, kenties hieman kärjistetystä mutta silti uskottavasta, vastakkainasettelusta. Mabel on herkkä ja pohdiskeleva taiteilijasielu siinä, missä Esther on rohkeasti toimeen tarttuvaa tyyppiä, joka naukkaa viinapullosta kuin miehet konsanaan ja pitää yllään miesten työhousuja käytännöllisyyden vuoksi. Molemmat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia, eikä kumpaakaan arvoteta romaanissa korkeammalle kuin toista.

Kaiken kaikkiaan Lumilapsi oli lukukokemuksena niin tenhoava, että rohkenen suositella sitä kaikille, joita maagisuus ja luonto kiehtovat. Lukuhaasteessa asetan sen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä kuulin romaanista ensi kertaa luettuani siitä Lumiomenan kirjablogista. Tämän suosituksen perusteella ostin teoksen seuraavilta kirjamessuilta, joilta sen sattumalta löysin, ja siitä lähtien olen odottanut sopivaa hetkeä lukaista se.